Salitreeniä

Näin puolenyön jälkeen on hyvä alkaa kirjoitella, ajatus käy jotenkin normaalia vilkkaammin. :)

Kotona on tylsää.

Mulla oli tosissaan perjantaina ekat kunnon salitreenit vuosiin. Siis vuosiin! Kuvitelkaa. :D Oon kyllä lihaskuntoa silloin tällöin harrastanut kotona, mutta en oo koskaan käynyt aktiivisesti salilla, niinkuin kaikilla on nykypäivänä tapana käydä. Nyt siihenkin tuli muutos. Onneksi saan kiittää vanhempiani hyvistä geeneistä, enkä oo vielä ihan menetetty tapaus kuitenkaan. Muistakaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä päättää, että liikkuu enemmän. >:) Ihminen on luotu liikkumaan ja kroppa pystyy ihmeellisiin asioihin.

Mun salitreenin ohjelman suunnitteli rakas isoveljeni joka tukee mua muutenkin tässä projektissa tosi paljon! Kerron ohjelmasta tarkemmin joskus myöhemmin. Tuki on tärkeä asia elämänmuutoksessa! En todellakaan olis osannut tehdä kaikkia liikkeitä ilman että Ville olis ollut mua auttamassa ja niitä mulle näyttämässä. :) On muutenkin tosi kivaa viettää kahdenkeskistä aikaa oman veljensä kanssa! Tää on sellanen meidän yhteinen juttu :)

#nomakeup

Ekat treenit meni tosi hyvin, ja onnistuin monissa jutuissa paremmin kuin uskoinkaan. Tästä on siis hyvä lähteä, huomenna taas kohti salia. Salille menon ohessa tulee samalla 10 kilometrin lenkki, koska sali sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Mun mielestä hyvä näin! :) Musiikit korviin ja menoksi, siinä on sellasta omaa kivaa aikaa mistä on kerrankin hyötyä. Voin muuten sanoa että ekan alakroppa päivän jälkeen en oo pystyny nousemaan kunnolla edes tuolilta, niin kovin treenit vedin. :D En vain pysty antamaan periksi vaikka tuntuisi ''pahalta'' koska haluan tuloksia - nopeasti mutta varmasti! :) Nopealla lähdöllä siis loppuelämän kestävään muutokseen.

Huomenna pitää kuitenkin hoitaa useampia tärkeitä ja vähän kurjiakin asioita. Käydä koululla, virastoissa ja poliisilaitoksella. Inhottaa muuten mennä täydessä tällingissä salille :( Ei sillä, mutta ripsiväri ei tunnu kivalta kun treenaa. En kuitenkaan ymmärrä miksi pesisin meikit pois sitä varten kun menen.. joten :D

Loppuun pari kivaa kuvaa.

Kaiken alku

Haluan omistaa yhden kokonaisen blogin terveydelle, elämäntapamuutokselle ja hyvinvoinnille.
Sillä olen sen itselleni velkaa. Vähintäänkin. Elämä ei ole elämisen arvoista, jos suhde itseensä ja ruokaan on vääristynyt. Kenenkään ei kuuluisi elää sairaudessa eikä itseinhossa. Terveys on usein asia, mitä ei arvosteta tarpeeksi. Terveyttä osaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Kun siitä ei saa kiinni silloin, kun haluaisi. Aika tehdä muutoksia ennen kuin on liian myöhäistä, lopullisesti. 

Vaikka blogin nimi onkin Tipun Treeniblogi, tänne tulee asiaa laajasti, kaikkea mikä liittyy hyvinvointiin. Juttua treeneistä, kuvia edistymisestä, kertomuksia omasta elämästäni, inspiraatiokuvia sekä kaikkea taivaan ja maan väliltä.

Mielestäni ensimmäinen postaus on hyvä aloittaa siitä, mistä kaikki lähti. Menneisyydestä, peruskoulun aikaisista vuosista. Avaan tässä blogissa hyvin henkilökohtaisia asioita mitkä ovat vaikuttaneet niin henkiseen kuin fyysiseenkin hyvinvointiin. Kaikkihan tietävät että ne kulkevat käsi kädessä, irroittamattomina.

Tässä postauksessa haluan kuitenkin käsitellä koulukiusaamista sekä kiusaamista muutenkin. Henkisestä hyvinvoinnista, mikä järkkyi koulukiusattuna ollessani. Siitä lähti samalla myös fyysinen hyvinvointi laskuun ja useiden vuosien kestänyt syömishäiriöhelvetti.

2009

Peruskoulun aikaan, n. 5 luokalta yläasteelle asti, olin hyvin yksinäinen. En uskaltanut, enkä halunnut enää olla muiden kanssa. Pelkäsin, että kiusataan, sanotaan pahoja sanoja. Pelko ei ollut turha, sillä olin ollut pitkään koulukiusattu. Uskon ja tiedän vahvasti, että varhain alkanut koulukiusaaminen vaikutti itsetuntoon ja ihmissuhteisiin. Pakko vielä lisätä, että kyllä mulla silti oli kavereita jonkun verran.

Voin rehellisesti myöntää, että vasta lähiaikoina olen alkanut ymmärtää, että hei! On ihmisiä, ketkä hyväksyvät ja haluavat tutustua muhun. Se tuntuu hyvältä. :) Hyväksyntä on sellainen asia, mistä liikutun usein. Ihan vain, kun joku kysyy mitä kuuluu. Sitä kuuli niin harvoin. Se on sellaista huomioimista, mitä en ennen saanut. En peruskoulussa ollessani kokenut olevani hyväksytty, joten sitä osaa arvostaa ja katsoa aivan eri tavalla nykyään. Tunsin että olin huono, vääränlainen ihminen.

On kuitenkin asia, mistä voin olla ylpeä. En koskaan muuttunut toisien takia, vaikka tunsin olevani omituinen. Ajattelin, että olin erilainen ja uniikki. Kukaan muu ei pukeutunut samalla tavalla tai kuunnellut samanlaista musiikkia. Tunsin olevani eräänlainen ''erilaisuuden spesialisti'' mistä muut eivät tienneet mitään. :) Se oli mun aivan oma juttuni ja voimavarani. Ja siinä pitäydyin, vaikka sain kuulla päivittäin haukkumasanoja ja nimityksiä. Yleisin oli varmasti Teini-Tiina, meikkipelle, pissis tai joku muu, mikä loukkasi. Ulkonäköön kohdistuvat nimitykset satuttivat aina eniten, eihän kukaan omalle ulkonäölleen voi mitään. Tuijottelu, kuiskailu ja nauruntirskahdukset olivat sellaisia, joita koitin peittää musiikin kuuntelemisella. Jouduin mm. kamppausyrityksien ''uhriksi'' kävellessäni koulun käytävillä, ja vieläkin tietynlaiset käytävät ovat mielestäni ahdistavia. Haaveilin, että pääsisin muuttamaan pikkupaikkakunnalta pois, paikkaan missä kukaan ei tuntisi ja saisin uuden alun. Uuden elämän, ystäviä ketkä välittäisivät ja kenen kanssa nauraa. Nauru oli asia, mikä puuttui elämästä liian pitkään.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin piiloutua. Välituntien ajoiksi yritin mennä WC-tiloihin, jossa en olisi joutunut kuulemaan ihmisten puheita. Jos jouduin kuitenkin ulos, koitin pysytellä mahd. lähellä koulun ovea (ja välituntivalvojaa) jotta pääsisin ampaisemaan luokkaan, ennen kuin ketään muita olisi käytävillä. Se oli sellaista jatkuvaa pelkoa, mitä joutui kestämään päivästä toiseen. Piti keksiä keinoja, millä selviytyä päivän loppuun. Jatkuvaa pakenemista. Jossain vaiheessa lopetin myös kouluun polkupyöräilyn, koska koulumatkoilla jotkin ihmiset tukkivat tien, eikä ohitse pystynyt/uskaltanut mennä. Kun kerran oli ajanut ojaan, mikä oli täynnä vettä ja toiset nauroivat vieressä, ei enää oikeen napannut pyöräillä. Enkä muuten pyöräile vielä tänäkään päivänä. :D

Jatkuva yksinäisyys johti siihen, että aloin viettämään paljon aikaa tietokoneella. Löysin pro-ana sivustot. Kuvia kauniista, laihoista ihmisistä ketkä koittivat saada painoa alaspäin. Oli kilpailuja, kuka pudottaa eniten painoa kuukaudessa. Kuka syö vähiten, mitkä ruuat on helpointa oksentaa pois. Kuinka monta kilometriä lenkkeilit tänään? Siellä oli hyväksyntää ja kannustusta, mitä halusin. Oikeastaan mitä tarvitsin. Halusin hyväksyntää niin kovasti jostakin, että olisin ollut valmis kuolemaan sen takia. Valitsin ''helpommain'' tien, painonpudotuksen. Ihailimme toisiamme, kun olimme onnistuneet tavoitteissamme ja riemuitsimme yhdessä jokaisesta pudotetusta kilosta. Olin myös saanut sivuilta itselleni hyvän ystävän, ketä kutsuinkin laihdutuskaveriksi, olimme saman mittaisia, joten painoja oli ''kivaa'' vertailla.

Aloin 12 vuoden iässä lisäillä omia kuviani nuorille tarkoitettuihin kuvapalveluihin. IRC-galleria oli lempipaikka, mistä sai uusia kavereita. Myös Habbo Hotel tuli hyvinkin tutuksi. :D Sain kuitenkin hyvin nopeasti kokea internetin karun puolen. Koulukiusaaminen ei ulottunutkaan enää vain koulun puolelle, vaan se jatkui netissä. Nimelläni/käyttämilläni nimimerkeillä tehtiin feikkiprofiileita ja kuvistani otettuja kuvamuunnoksia, missä olisin ollut mukamas alasti. Jälkikäteen harmittaa etten uskaltanut tästä vanhemmilleni kertoa, asioissa mentiin kuitenkin useasti rikoksien puolelle. En tiedä, olisiko kiusaaminen loppunut jos siitä olisin puhunut jollekkin. Häpeä oli liian suuri. Tuntui siltä, että olisin itse aiheuttanut kaiken ja että olisin tässä se, kenen olisi loppupeleissä pitänyt muuttua. Pukeutua niin, ettei kiusattaisi. Olla se vähemmän outo...

Paino heitteli välillä useita kiloja, joskus suurempaan päin, joskus pienempään.

On kuitenkin yksi asia, mitä mietin välillä vieläkin. Jopa muutamat vanhemmat olivat kieltäneet lapsiaan leikkimästä/olemasta kanssani. Kuka vanhempi menettelee näin? En ollut koskaan ketään kiusannut, tehnyt ilkivaltaa tai muuta, mistä olisi helppo tuomita. Olin vain erilainen, outo, ehkä se oli jokin tarttuva tauti? Olin huonoa seuraa, mitä piti välttää kuin ruttoa. Toivoisin, että useammat vanhemmat avaisivat silmänsä. Lapsia/nuoria ei kiusaamisesta voi syyllistää, mutta vanhempia voi. Useat lapset kuitenkin omaksuvat vanhemmiltaan tiettyjä tapoja. Lapsille pitäisi opettaa, että kaikkien kaveri ei tarvitse olla, mutta kenellekkään ei saa olla ilkeä, eikä toisten mieltä tahallaan pahoittaa. Erilaisuutta on monenlaista. Loppupeleissä kaikki lapset ovat kuitenkin samanlaisia. Jokainen haluaa tuntea olevansa tärkeä, rakastettu ja saada positiivista
huomiota itseensä.

Itselläni kiusaaminen loppui kuitenkin vasta siihen, kun pääsin muuttamaan paikkakunnalta pois. Unelma oli toteutunut ja kaiken voisi aloittaa alusta.

Seuraavissa postauksissa tullaan käsittelemään mm. tämänhetkisiä tunteita liikuntaa ja ruokaa kohtaan, sosiaalisoitumisen vaikeutta, seksuaalista hyväksikäyttöä, suhdetta omaan vartaloon ja ylipäätänsä kauneusihanteita kohtaan. Onko teillä aiheita, mistä haluaisitte, että kirjoitan?

Toivoisin että blogista olisi apua niille, ketkä ovat/olleet samassa tilanteessa, missä itse aikoinani olin. Oman tarinan jakamisella voi olla hurja merkitys monelle ja siitä voi saada tukea ja ymmärrystä. On tärkeää tietää, että kukaan ei ole yksin. Aina on joku, kenellä on sama tilanne tai jopa vielä pahempi. Pyytäkää apua, jos sitä tarvitsette. Yksin ei kukaan selviä.

Kiusaaminen kuitenkin muovasi munsta sellaisen ihmisen, kuka nyt olen. Kiusaaminen on asia, mistä olen ennen hävennyt puhua. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen tarpeeksi tasapainoisessa tilanteessa siitä puhuakseni. Aika siis astua oman tarinan kanssa eteen. Ymmärrän että ei ole tarvetta pahoittaa toisten mieltä, positiivisella energialla saa usein muutenkin asiat sujumaan paremmin. :) Oon tutustunut hurjasti uusiin ihmisiin ja olen sosiaalisesti todella aktiivinen, en pelkää enää. Vaikka avasinkin hieman kiusaamistaustaani, ne asiat ja tunnetilat tuntuvat osittain hyvin vierailta. Osaan olla aidosti oma itseni enkä tunne, että mun pitäisi miellyttää ketään. Täällä eletään vain kerran ja mielelläni elän elämäni niin, että miellytän itseäni, enkä muita. :) Itsensä kanssa kuitenkin viettää 24/7 ja ei oikeastaan ole muita vaihtoehtoja kuin itsensä hyväksyminen.

Loppuun haluan esittää jokaiselle kysymyksen, mitä miettiä. Eikö olekkin helppoa olla toisille mukava? Saada toiselle hyvä mieli sanomalla jotain positiivista. Ei pitäisi olla suuri vaiva keneltäkään, mutta vaikutukset varmasti ovat sitäkin suurempia.

<3